Vielä yhdet vauhdit

Kuva: gettyimages / Canva

Ville oli asunut koko elämänsä Herttoniemessä. Perhe oli melko köyhä, kuten tuntuivat olevan heidän naapuritkin. Tämä oli kuitenkin arkipäiväistä, eikä Ville ollut osannut oikeasti toivoa suurempaa muutosta. Hän opiskeli ohjelmointikehitystä ammattikoulussa ja aikoi luoda itselleen pitkän uran. Poika oli aina ollut hyvä tietotekniikkaan liittyvissä jutuissa.

Villen yksinhuoltajaäiti oli salaa toivonut pojan menevän lukioon ja sieltä yliopistoon, mutta Ville näytti tietävän, mitä elämältään halusi, joten äiti tyytyi kannustamaan häntä.

Villen isä oli väkivaltainen mies. Hän pahoinpiteli Villen äitiä vuosia, kunnes hänet vihdoin lukittiin telkien taakse. Ville oli tuolloin seitsemänvuotias. Vankilasta päästyään isää ei ollut enää näkynyt, ja poika uskoi sen olevan hyvä asia, hän oli tyytyväinen elämäänsä näinkin.

Kaikki kuitenkin muuttui muutama kuukausi sitten.

Ville alkoi saada kovia migreenikohtauksia kesken koulupäivien. Syyn uskottiin liittyvän tietokoneella vietettyyn aikaan, ja hänelle hankittiin silmälasit päätetyöskentelyä varten. Tämä ei kuitenkaan poistanut ongelmaa, joten tutkimuksia jatkettiin.

Migreenit lisääntyivät ja pahenivat. Lääkärit totesivat, että Villelle oli salakavalasti kehittynyt todella ärhäkkä syöpäpesäke aivoihin. Ennuste näytti huonolta ja Villen olo heikkeni koko ajan. Hän muuttui väsyneeksi ja sädehoitojen vuoksi ruokahalu katosi.

Villen äiti oli murtunut, hän ei osannut kuvitella elämää ilman lapsensa tukea. Villen isästä ei vieläkään kuulunut mitään, vaikka poika yritti ottaa tähän yhteyttä.

Kuukausien tuloksettoman hoidon myötä tuli aika, jolloin Villen oli parempi siirtyä kokopäiväiseen sairaalahoitoon. Ville makasi sängyllään, kun hänen äitinsä pakkasi pojan tärkeimmät tavarat matkalaukkuun. Kun kaikki oli valmista lähtöön, Ville esitti vielä yhden, jokseenkin epätavallisen toiveen.

"Voitaisiinko olla hetki pihalla ennen lähtöä?" Ville kuiskasi äidilleen.

Äiti auttoi Villen asunnosta, ja he kulkivat hiljaisuuden vallitessa vanhalla hissillä talon pohjakerrokseen. Ulkona oli kylmä marraskuinen sää. Aurinkoa ei näkynyt missään. Ville ja äiti vaappuivat hitaasti ankeaan leikkipuistoon. He eivät olleet olleet siellä yhdessä vuosiin. Ville oli kuitenkin halunnut vielä viimeisen kerran tuntea, kuinka tuuli piiskasi kasvoja ja kuinka vauhti sai mahan kouristelemaan.

Äiti auttoi Villen siniseen keinuun ja työnsi pojalleen alkuvauhdit. Sitten hän siirtyi sivulle ja katsoi, kun Ville otti varovaisesti lisää vauhtia. Pojan kasvoilla näkyi katkeransuloinen ilme. Hän nautti tästä hetkestä, mutta oli samalla surullinen, koska tiesi oman loppunsa lähenevän.

Äiti ei voinut itselleen mitään. Hän tunsi kyyneleiden valuvan pitkin kylmiä poskiaan. Tilanne oli niin absurdi ja surullinen. Äiti tunsi tuskan paisuvan rinnassaan, mutta yritti kaikin voimin olla välittämättä siitä. Nyt ei ollut aika sortua. Ei vielä.

Ville tunsi olonsa huolettomaksi sen pienen hetken ajan. Hän kuvitteli olevansa taas kymmenvuotias.

Samassa harmaiden pilvien seasta ryöpsähti valtavia lumihiutaleita, jotka pian täyttivät koko näkökentän. Tuntui kuin koko Herttoniemi olisi ollut lumikuplassa. Ville avasi suunsa ja antoi pulleiden hiutaleiden leijailla kielelleen.

Keinun vauhti hiipui, ja oli aika mennä.

...

Pohjustus: Tämä teksti on dramaturginen henkilökuvaus ja proosaharjoitus, joka on kirjoitettu annetun kuvan pohjalta. Lähtökohtana olleessa kuvassa teinipoika istuu keinussa karussa, harmaassa maisemassa ensilumen sataessa.